Italialainen matkakertomus 1700-luvun lopun Lapista maalaa itikkatilanteesta piinallisen kuvan.
Tänä kesänä torjunnasta on puhuttu poikkeuksellisen paljon. Syitä suureen huomioon on ollut kaksi: harvinaisen kova hyttyskesä ja niin sanottu Thermacell-keskustelu. Thermacell-kaasuttimet on havaittu sen verran tehokkaiksi, että on herännyt huoli niiden ympäristövaikutuksista.
Mutta millaista hyttysten torjunta oli aikana, jolloin ei ollut Offeja ja Thermacellejä?
PYSÄYTTÄVÄN aikalaiskuvauksen entisaikojen hyttyskesästä tarjoaa italialainen tutkimusmatkailija Giuseppe Acerbi, joka tutustui Suomen Lappiin runsaat parisataa vuotta sitten, kesällä 1799.
Hän kulki maitse Torniosta Norjan Nordkappiin asti. Matkaltaan hän kirjoitti päiväkirjateoksen, jossa hän esitteli paikallista luontoa ja elämänmenoa. Sensaatiohakuinen matkakirja herätti jo omana aikanaan suurta huomiota.
Acerbi teki paljon huomioita, mutta yksi asia toistui happamaan sävyyn: Lapissa itikoita oli jumalattoman paljon, ja ne pistivät ankarasti. Torjuntakeinoja ei oikein ollut.
PAHIMPIA hyttyspäiviä Acerbin matkalla olivat kosteat ja tyynet päivät. Ne olivat täydellisiä verenhimoisile sääskille, joiden ”nälän uhreiksi” retkikunta antautui erämaan ytimessä.
Metsässä liikkuessa varmin keino suojautua sääskiltä oli vaatettaa paljas iho piiloon. Acerbi kertoi merkinnöissään helteessä hikoilevista saamelaisista, jotka varmistivat paksuilla vaatteillaan, etteivät pistiäisten kärsät päässeet iholle asti.
Yöpymisten ja taukojen aikana Acerbi ymmärsi, mikä oli paikallisten keskuudessa parhaaksi havaittu torjuntakeino. Se oli savu. Nuotio paloi läpi yön myös sisällä kammimajoituksessa.
Heittäytymällä melkein liekkien keskelle vapauduimme sääskien ahdistelusta. Savun nujertamina ne jättivät meidät rauhaan mutta piirittivät hökkeliä niin, ettei kukaan meistä voinut mennä ulos joutumatta mitä väkivaltaisimman hyökkäyksen kohteeksi, Acerbi kirjoitti.
Acerbin kuvauksen mukaan yöllä voimakkain sääskiparvi väijyi ovella, mutta luja apujoukko oli myös huoneesta nousevan savupatsaan ympärillä. Muutama ”julkea partio” yritti myös hyökätä retkeilijöiden kimppuun kaikista esteistä huolimatta, vaikka savua kammissa oli niin paljon, että hengitys kävi ”vain vaivoin”.
Onhan se totta, että sodassa kaikki riippuu rohkeudesta, Acerbi kommentoi savun lävistäneiden inisijöiden rynnäköitä.
ACERBIN Retki Euroopan ääreen infernaalisine hyttyskuvauksineen on tuttu Lapin maakuntamuseon luonnontieteen amanuenssille, sääskitutkija Jukka Salmelalle.
”En tiedä, kuinka paljon siinä on liioiteltu, mutta vanhassa Lapin-kirjallisuudessa nämä kuvaukset ovat aina kammottavia”, Salmela sanoo. Hänen arvionsa mukaan parisataa vuotta sitten sääskiä ja paarmoja vaikutti olevan runsaasti enemmän kuin nykyisin. Kun samaan aikaan suojautumiskeinot olivat nykypäivää heikommat, oli luonnossa vaeltaminen usein täyttä piinaa.
Salmelan mukaan pitkään keskeinen suojautumisväline oli nimenomaan savu. Teolliset hyttysmyrkyt yleistyivät hiljalleen vasta 1900-luvun edetessä. Nuotioissa poltettiin esimerkiksi turvetta, katajaa tai jotain muuta sankasti savuavaa ja helposti saatavilla olevaa materiaalia. ”Savussa oltiin koko ajan.”
Muita niksejä olivat tuulenvireeseen hakeutuminen ja oikea vaatetus. Jatkosodan aikaan Lapissa oleskelleet saksalaiset sotilaat jopa käärivät kasvonsa eräänlaiseen harsoon pistoilta välttyäkseen. Lisäksi käytössä oli sotkuinen, epäterveellinen ja kovin tehoton luonnontuote: tervaskantojen poltosta saatu pikiöljy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti